Pitkä tauko ei missään nimessä pidä paikkaansa, ei meillä ole sinällään taukoiltu. Tuntikausien sessiot ovat olleet jo kauan taaksejäänyttä elämää, sanoisin prioriteettien olevan tässä elämän vaiheessa muualla. Haluja on puolin ja toisin, mutta yhteinen aika sekä yhtäaikainen jaksaminen on ollut kortilla. Molempien vuorotyö, harrasteet, ystävät ja työn ohessa opiskelu ovat nipistäneet muutenkin vähäisistä vapaista oman osansa. Onneksi silti pieniä hetkiä löytyy sessioinnille, kun vain tarpeeksi haluaa.
Mennyt talvi on monilta osin ollut haastava, ei parisuhteen osalta, mutta kaikkinensa muuten. Olen ahdistunut milloin mistäkin; yksinolontarpeesta, samalla halusta tavata uusia ihmisiä. Opiskelusta, oliko hyvä vai huono päätös. Töistä ja töiden mielekkyydestä. Pienestä sairastelukierteestä ja jaksamattomuudesta. Talvesta, on liian kylmä tai liian lämmintä. Parisuhde on silti ollut kaiken yli kantava voima, niinkuin sen pitäisi ollakin. Kirjoittamistakin on ollut ikävä.
Ja kirjoittaa aion. Nyt ja jatkossa.
Minä alistun jälleen. Silloin kirjoittaminenkin on mielekkäämpää. Sujuvampaa ja helpommin hallittavaa. On vain minun ajatukset ja minun kokemukset. Alistumisen tunteet ovat skaalaltaan suurempia, kokemukset mielenkiintoisempia, tarinat moniulotteisimpia. En saanut mitään irti kirjoittaessani (tai edes kuvitellessani kirjoittavani) dominoinnistani, en osannut, en myöskään halunnut. Tekevän osapuolen kuvaaminen ei mielestäni saa ylleen yhtä lennokasta kuvailua, ei siinä ole leijumisia tai putoamisen kuplia. On tekemistä, suunnittelua, valmistelua ja "suorittamista".
Siirtymä ei taaskaan ole ollut ihan kivutonta. Loputtomista orgasmeista luopuminen, ylipäätään ajattelusta luopuminen on osoittautunut haasteeksi, suureksi sellaiseksi. Aluksi pilasin itseltäni kaiken liialla ajattelulla. "Nyt kai kuuluisi tuntua tältä, ehkä kohta putoan, apua, en osaa enää, en halua, haluanko..." Analysoin kaiken kokemani samalla hetkellä kun asiat tapahtuivat. Pelkäsin jopa hieman etten enää osaisi alistua. Herran palveleminen se vasta onkin ollut hankalaa, kun on kuukausitolkulla saanut haluamansa käskemällä. Voi tavaton, sitä päänsisäistä sadattelua!
Niskoittelu ei kuitenkaan ole tullut kysymykseenkään, koska tätä minä haluan. Vaatii taitoa ja itseymmärrystä, ymmärrystä myös toiselta osapuolelta, sopeutua uuteen tilanteeseen. Keskustelua ja lisää keskustelua. Loputtomiin.
Neuvottomia olimme hetken aikaa molemmat alussa. Minua ei kipu motivoinut millään tasolla, enkä sitä edes halunnut. Jokaisen piiskan heilautuksen jälkeen oma oloni oli surkea, omassa mielessäni mikään ei toiminut oikein. Kunnes se ymmärrys iski!
Tarvitsen alistumisen nauttiakseni kivusta. Kipu itsessään ei tee mitään, mutta oikeassa mielentilassa se voi olla hurmoksellista. Tarvitsen sen oikean tilan, todellisen alistumisen, sen kuuluisan putoamisen. Ehkä sen joistakin ihmisistä voi ruoskia esiin, mutta minusta ei. Kaiken tälläisen ehkä jopa itsestään selvyyden sitä onnistuu unohtamaan ajan kuluessa. Alistuminen pitkän tauon jälkeen täytyy rakentaa uudelleen, ei voi palata suoraan siihen pisteeseen jossa oltiin. Pienin askelin eteenpäin, nautinnollisesti kulkien. Hitaasti ja turvallisesti.
Rakastaen.
No, mikä sen alistumisen sitten tuotti? Niinkin yksinkertainen asia kuin panta kaulaan. Ja alistaminen herran jalkatuoliksi. Ihanaa!
Ihana kuulla teistä taas :). Jaksamista teille molemmille arjen pyörityksen keskellä. Sitä riittää täälläkin päässä.
VastaaPoista//blondi