Pervoja, mekö?

Mulla on tyhjän paperin kammo.
Kirjoittaminen on ihan äärettömän raskasta, olen haluton aloittamaan.
On niin paljon helpompi kirjoittaa alistuvan näkökulmasta ajatuksiaan ylös, upeiden sessioiden tunnelmista pystyy tarinoimaan loputtomiin. Miltä tuntuu kun kadottaa ajantajunsa, kun häpeää toimintaansa, kun janoaa kipua, kun antaa itsensä toisen käsiin.
Se on helppoa.

Siinä missä aiemmin leijuin autuaassa tekemättömyydessä, tunnen nyt olevani jollain tavalla ihan vain mekaaninen kone. Tukista nyt, nipistä tuosta, hyväile näin, siitä se ainakin tykkää. Mä suoritan. Hienoisen epävarmuuteni takia toimin aina aluksi samalla kaavalla lämmittääkseni toisen sekä itseni, päästäkseni oikeanlaisiin fiiliksiin. Kuuntelen, tarkastelen, opin. Puuttuu se vapaa leijuminen. Vaikka kuinka kiihotun ja innostun puuhailuistani, se rento vapaus puuttuu ja sitä hetkittäin kaipaan. Että saisi vain olla ja antaa toisen tehdä. Ei saa ymmärtää väärin, nautin kaikesta tekemästäni, mutta se kontrollin säilyttäminen koko ajan on työlästä. Kun ei ole vastuussa vain omasta nautinnostaan vaan ihan tarkkaan ja suoraan siitä toisesta ennen itseään. Se, että alati täytyy olla kartalla siitä, mitä toisen kehossa ja päässä tapahtuu, se kaikki vastuu on painavaa.
Ja siitä kirjoittaminen on vaikeaa.

Mutta pienin askelin yritän tämän kammon päihittää.

Samalla tämän prosessin aikana olen herännyt huomaamaan, etten pidä itseäni enää pervona. En kinkynä, en vaniljana, en mitään määreitä liittäisi itseeni. Kaikki on sulautunut yhdeksi hienoksi kokonaisuudeksi ja määrittelen identiteettini ihan muulla tavoin kuin dominoivana tai alistuvana. Vaikka meidän kaapit notkuu jos jonkinlaista piiskausvempelettä ja enenevissä määrin erilaisia dildoja, tappeja,siveysvöitä, you name it, en koe tarvetta eritellä omaa seksuaalisuuttani mihinkään lokeroon. Ymmärrän kyllä ettei meidän makuuhuoneen touhuilut ole jokaisen korville ja suvaitsevaisuudelle soveliasta kuultavaa, vaikka minä hyväksynkin vihdoin kaiken. Olen saavuttanut omassa kasvussani lakipisteen, rauhan sille tiedolle että meidän tapa ilmaista seksuaalisuuttamme on täysin ja ehdottoman sopivaa.

En osaa enää eritellä mikä on erikoista/kinkyä ja mikä ei. Niin luonnolliselta, tavanomaiselta, arkipäiväiseltä meidän seksi tuntuu, oli mukana leluja tai ei. Ja niin vahvasti meidän seksissä joka tapauksessa on aina mukana jokin ei-vaniljainen elementti. Se voi olla orgasmin kieltämistä puolin ja toisin, rumin sanoin sanoittamista, piiskausta samalla, vallan käyttöä eri tavoin, peppujuttuja ja niin edelleen. Toki täytyy muistuttaa vielä, että oma kokemukseni täysin vaniljaseksistä on aika tylsä ja noh, sanalla sanoen vaniljainen, mitäänsanomaton. Täysin tasa-arvoista panemista meillä ei ole ollut kuukausiin, sanoisin itseasiassa ettei ihan sitten alkuaikojen jälkeen, eli lähes kolmeen kokonaiseen vuoteen. Tai ainakaan niin että juuri nyt muistaisin.
Taidetaankin sittenkin olla ihan jäätävän pervoja.